Kaksivärisen kultasormuksen suurennos

Ennen oli kultasormukset toista kun nykyään!

No, ei nyt aivan, mutta nykyään entistä suurempi osa tukkuliikkeiden kultasormuksista on onttoja ja heppoisia. Niissä oleva valkokulta on useimmiten myös vain pinnoite.

Toista on tämä kotimainen timanttisormus, jossa keltakultaisen rungon päällä oleva valkokultainen osa on oikeasti valkokultaa. Se tietysti tuo oman mausteensa soppaan, kun sormusta pitääkin suurentaa, vieläpä kohtalaisen paljon.

Kivetöntä sormusta voisi vielä juuri ja juuri koittaa venyttää, mutta timanttien takia se ei ole mahdollista ja pakottaminen vasaralla aiheuttaisi liikaa jälkiä, joita ei enää siististi saisi pois. Lisäksi se muuttaisi sormuksen luonnetta liian paljon.

Olen törmännyt tällaisiin sormuksiin, joita on suurennettu yhdellä keltakultaisella palalla ajatellen, ettei sormuksen takaosaa kukaan katsele. Kuitenkin on vähän niinkin, että jos jotain tällaista alkaa tekemään, niin parempi tehdä se kunnolla kuin yrittää säästää tekemällä se huonommin.

Homma alkaa samalla tavalla, kuin mikä hyvänsä palalla suurennettava sormushomma - eli sahaamalla sormus poikki ja juottamalla siihen pala, joskin tässä tapauksessa paloja juotetaan kaksi, koska myös profiilissa on käytetty kahta materiaalia. Tässä keltakultainen osa juotettuna.

Juottamisen jälkeen sormus hapotetaan, jotta saadaan booraksi pois viiloja tylsyttämästä ja hiotaan saumat särmemmiksi, jotta valkokultainen osa on paremmin soviteltavissa paikoilleen. Muutoin juotossaumat tulevat ikävästi näkyviin valmiissa työssä.

Kun valkokultainen kappale on sopivan kokoinen, juotetaan se paikoilleen. 

Kuvassa näkyvä harmaa töhnä on juotospastaa, jota tapaan käyttää lähes yksinomaan. Pastassa on paljon etuja: siinä on materiaalin lisäksi juotosnesteet mukana ja se on sangen riittoisaa. Jälki on hyvä, eikä pintoja tarvitse puhdistaan niin orjallisen tehokkaasti verrattuna perinteisiin juotteisiin. Se on myös helppo annostella ja saada juuri oikeaan kohtaan. Huonona puolena on se, että pastajuotoksen sisään jää paljon ilmakuplia, eikä siten sovellu täyttöaineeksi. 

Toisaalta, täyttämistä on syytä vältellä muutenkin viimeiseen asti, mutta silloin kun se on välttämätöntä, on sulaa hulluutta uhrata verrattain kalliimpaa pastaa isoja määriä. 

Juotoksen jälkeen sormus happoon likoamaan, minkä jälkeen tavanomainen hionta ja kiillotus. Tässä tapauksessa valkokultainen osa vielä harjataan erikseen, koska se kuuluu sormukseen. Sitten se onkin valmis.

Harjaamisesta puheenollen, helposti ohjautuu ajattelemaan, että mattainen pinta olisi helpompi tehdä kuin kiiltävä tai että mattaamalla saa pinnan epätasaisuuksia piiloon. Ei saa. Mattaamisen edellytys on, että pinta on tasainen ja kiiltävä. No hyvä on, ei sen ihan niin kiiltävä tarvitse olla, kuin kiiltäväksi viimeistelty, mutta mattauksen karkeudesta riippuen hyvin lähellä sitä. 

Jos tässä yrittää säästellä työtä ja työvaiheita, näkyy se lopullisessa työssä armotta ja oikominen kostautuu ainoastaan ylimääräisenä työnä, jonka olisi voinut tehdä jo järkevimmissä työvaiheissa.

Kun ei oio turhia, ei saumojakaan huokaa, kuten kuvasta näkyy - tai paremminkin ei näy :)